T/N: No. 6 kuuluu yhä, aina ja ikuisesti Asano Atsukolle.
Kiitos varjopojalle the awesome betauksesta :3
Tämän kanssa koinkin muutavan käännöspulman... näette sitten myöhemmin. Mutta aivan ihanaa oli kääntää jälleen! :D
------------------------------------------------------------
LUKU 3
Synti ja pyhyys
Ihmiset ovat muodonmuuttajia; ei ole mitään, mitä ei olisi tässä maailmassa. [1]
- Ihara Saikaku, 'Saikakun tarinoita useista maakunnista'
Kalteva rinne, jota pitkin Shion oli liukunut alas, paljastui sivulle kallistuneeksi suunnattomaksi pylvääksi. Lähempää katsottuna pystyi näkemään tyveen veistettyjen useiden ohuisiin, läpikuultaviin kankaisiin pukeutuneiden naisten hahmot. Ruosteiset metalliset perustukset olivat ainoita jäljellä siitä, mikä joskus luultavimmin oli ollut holvikatto, ja useat kuihtuneet viiniköynnökset takertuivat niihin heikosti. Seinät olivat romahtaneet täysin, ja erikokoisia kivipaloja oli levinnyt sinne ja tänne.
Jos hän olisi vahingossa iskenyt päänsä yhteen niistä - Shion värisi.
Shion ei ollut koskaan ennen nähnyt silmiensä edessä aukeavaa näkymää. Tietenkään No.6:sta ei löytynyt tällaisia ränsistyneitä rakennuksia. Kaikki rakennukset olivat rakennettu tarkoituksensa mukaan, tehokkuuden ja toiminnallisuuden ollessa etusijalla. Tämänkaltaiset jäännökset, jotka olivat ajelehtineet läpi ajan, avoinna tuulelle ja sateelle, olivat synonyymejä illuusiolle eivätkä ne olleet todellisuuden tuotosta.
Hän vetäisi henkeä ja antoi katseensa vaellella jälleen ympäriinsä. Tuuli piiskoi raivokkaasti tanssien. Aivan kuin jatkaakseen matkaansa kohti vieläkin tuhoisampaa tilaa, osasta seinää kuului kuiva räsähtävä ääni, kun se mureni aivan Shionin silmien edessä.
"Nezumi", hän kutsui. Se ei ollut avunpyyntö. Hän oli halunnut vain kutsua hänen nimeään. "Olet täällä, etkö olekin? Tule jo esiin."
"Sinusta on tulossa terävämpi", sanoi ääni jostakin yläpuolelta. Shion katsoi ylös nähdäkseen Nezumin istumassa ikkunalaudalla useita metrejä ylempänä. Ikkunasta ei ollut muuta jäljellä kuin karmit. Suorakulmainen aukko, joka oli rajattu mustalla, näytti haukottelevalta, huutavalta, auki avatulta suulta murenevan seinän kasvoissa.
Nezumi hyppäsi alas paikaltaan usean metrin korkeudesta. Hän laskeutui suoraan pehmeään multaan.
"Olet kevyt jaloistasi", Shion kommentoi.
"Olen mitä otetuin armollisista kehuistanne, teidän korkeutenne."
"Se vasta oli jotakin", Shion letkautti. "Puhumatta siitä, kuinka uskomattoman nopeasti tunnut katoavan tiukan paikan tullen."
Nezumi kohautti hartioitaan kevyesti ja naurahti pehmeästi.
"Olet jopa oppinut sarkastiseksi. Sinä se tässä olet jotakin. Olet tainnut vähän kasvaa?"
"Minun on täytynyt saada kymmenen vuoden edestä kokemusta käveltyäni tuon torin läpi."
Nezumi heilautti laiskasti kättään Shionin kasvojen edessä.
"Eli ase melkein listi sinut, nainen vietteli sinut, kompastuit ruumiiseen ja vanha äijä yritti iskeä sinua. No, luulen että sinunlaisellesi pikkupojulle se teki kymmenen vuotta. Mutta-"
"Hm?"
"Sinusta on tosiaan tullut parempi pakoon juoksemisessa", Nezumi sanoi hyväksyvästi. "Paljon parempi kuin viimeksi yritettyäsi sen läskin kanssa."
"Tarkoitatko hävittäjiä?"
"Jep. Näytti siltä kuin ukko olisi ollut tosissaan kiinnostunut sinusta. Totta puhuen ajattelin, että olisit ollut yhtä kuin kuollut, jos he olisivat saaneet raahatuksi sinut mukaansa."
"Katosit siitä huolimatta kamalan nopeasti."
"En sekaannu ongelmiin sen enempää kuin on pakko", Nezumi nauroi hiljaa. "Mutta pärjäsit hyvin pakosi kanssa. Kerron sinulle, etteivät ne tyypit anna helpolla periksi. Ja tosiasia on, että erotut joukosta yksinäsi. Sinuna olisin varovainen."
"Otan vastaan äärimmäisellä kiitollisuudella neuvon sananne, teidän majesteettinne."
"No jopas, jopa palautteesikin on parantunut", Nezumi nauroi ääneen samaan aikaan, mutta pehmeästi. Laiha koira oli levällään maassa heiluttaen häntäänsä puolelta toiselle. Torin surkeat olot tuntuivat kuin unelta. Äänetön hiljaisuus vallitsi paikkassa aivan kuin rauniovuoret olisivat vaimentaneet kaikki äänet ympäriltä.
"Nezumi, missä olemme?"
"Yritä arvata."
"Ei tietoakaan - vaikuttaa siltä kuin se olisi joskus ollut aika iso rakennus..."
"Se on hotelli. Tätä vastapäätä oli myös sairaala. Sen vieressä oli teatteri, luulisin - minäkään en tiedä paljoa tästä paikasta."
Hotelli, sairaala, teatteri...
"Joten tämä tosiaan oli joskus asianmukainen kaupunki."
"Luulen niin. Tarkoitan, etten tosiaankaan tiedä, miltä asianmukaisen kaupungin pitäisi näyttää, mutta ruumiita ei luultavasti ollut kaikkialla. Ainakaan silloin."
"Silloin?"
"Ennen kuin No. 6 perustettiin."
Shion ei ollut yllättynyt. Hän oli odottanutkin niin paljon. Hän sulki sormensa kevyesti kämmenensä ylle.
"Olen opiskellut No. 6:n historiaa ja sitä, kuinka se perustettiin. Se oli yksi aivan ensimmäisistä tunneista, joilla olimme."
"Mm-hmm", Nezumi vastasi välinpitämättömästi.
"Suurimittaisten sotien sarja puhkesi kaikkialla maailmassa viime vuosisadan lopun lähentyessä. Se oli ennen kuin kumpikaan meistä oli syntynyt. Valtavien käytössä olleiden pommien ja biologisten aseiden määrän tuloksena maa oli täysin tuhoutunut ja ilmasto huonontunut vakavasti. Suurin osa kaikista maamassoista, muutamaa pientä poikkeusta lukuunottamatta, menettivät kaikki kykynsä pitää yllä ihmiselämää. Kuolonuhreja oli suunnaton määrä. Jäljelle jääneet ihmiset vannoivat, etteivät koskaan enää sotisi, ja tuholta säästyneille alueille he perustivat kuusi utopistista kaupunkia. Ja No. 6 oli yksi niistä."
"Tuonko olet oppinut?"
"Joo."
"Ja olet aina uskonut sen olevan totta?"
"Se on totuus, jota meidät opetettiin uskomaan."
"Muistatko, mitä sanoit päivänä, kun tapasimme ensimmäisen kerran?" Nezumi sanoi. "Sanoit, ettet uskonut No. 6:n olevan täydellinen."
"Niin sanoin."
"Oliko se vale?"
"Ei", Shion vastasi. "Ajattelin oikeasti niin. Mutta ennen kuin tapasin sinut, en ymmärtänyt, että niin tosiaan tunsin - ja silloin viimein ymmärsin."
Hän oli tavannut Nezumin ja huomannut. Hän oli viimein kuullut omatuntonsa äänen narisevan sen riuhtoessa kahleitaan vastaan. Hänestä oli aina tuntunut kuin häntä oltaisiin tukahdettu. No. 6:ssa hänellä oli ollut kaikki. Hänellä oli ollut runsaasti ruokaa, lämmin vuode ja täysi sairaanhoidon saanti hyppysissään. Eikä se loppunut siihen - kun hänet oltiin kahden vuoden ikäisenä huomioitu korkeatasoisena yksilönä kokeissaan, hän oli hankkinut etuoikeuden elää ylellisessä Chronoksen naapurustossa. Sen kaikille asukkaille tarjottiin ensimmäisen luokan olosuhteet monipuolisesti.
Ennen kuin hän oli tavannut Nezumin sinä myrskyisenä iltana kahdentenatoista syntymäpäivänään, häntä oli ympäröinyt kaikki, mitä saattoi toivoa, kaikki ensiluokkaista. Mutta sinä päivänä katsoessaan tuulta ja sadetta, jotka jylisivät hänen ikkunastaan, Shion oli tuntenut tuhoisan voiman, joka poltti häntä sen ytimestä.
Hänellä oli ollut sietämättömän tukehtunut olo. Aivan kuin kaulapannallinen eläin, joka vaistomaisesti paiskautuu aitaa vasten, Shion oli halunnut vapautua näkymättömästä häkistä, joka piti häntä ansassa. Shionin alitajunnan syvimmässä osassa oli kaikunut ääni.
Tämä on julkisivu.
Täällä sinulle annetaan kaikki.
Mutta täällä ei ole mitään.
Et voi enää elää täällä.
Joten pakene.
Särje se.
Tuhoa se.
Tuhoa mikä?
Kaikki.
Kaikki?
Kun ääni hänessä oli osunut Nezumin sanojen kanssa yhteen, Shion oli viimeinkin ymmärtänyt. En tiedä totuutta. En tiedä mitään.
Nezumin katse liukui pois Shionista hänen kääntyessä selin Shioniin. Shion tarttui häntä käsivarresta.
"Nezumi, kerro minulle."
Kerro minulle totuus. Ei valetta tai sattumanvaraista tekosyytä. Kerro minulle sen todellinen olomuoto - No. 6:n Pyhän kaupungin.
Hänen sormensa ravisteltiin pois karkeasti.
"En ole mikään lastenhoitajasi. Jos haluat tietää, ota itse selvää."
Hänet karistettiin jälleen pois. Yritti hän sitten kuinka monta kertaa käsittää Nezumia, hänet tönäistiin aina pois. Torjuttiin häikäilemättömästi. Mutta silti Shion jatkoi kätensä ojentamista.
Koira painoi ruumistaan häntä vasten. Se oli niin laiha, että sen kylkiluut törröttivät, mutta se oli silti lämmin. Hyvin lämmin. Sillä oli elävän lämpö.
"Mahdatkohan sinä mahdollisesti sääliä minua?"
Koira nytkäytti roikkuvaa, vaaleanruskeaa korvaansa. Hetken tuntui kuin se olisi virnistänyt hänelle. Sitten se tallusteli hänen ohitseen Nezumin rinnalle. Nezumin käsi taputti hitaasti ja hellästi koiran päätä.
"Joten olet kiltti koirille."
"Koirat eivät käyttäydy kuin vauvat."
"Mutta koirat eivät osaa ommella."
"Mitä?"
"Koirat eivät osaa ommella haavaa. Huomasin, että ompelurasia oli yhä kunnossa ensiapulaukussa. Jos satutat itsesi taas, ompelen haavan sinulle välittömästi."
"No mutta kiitos", Nezumi sanoi sarkastisesti. "Tarjouksesi on niin mahtava, että se saa vilunväreet kulkemaan selkääni pitkin. Se ilme tuli uniini melkoisen kauan sen päivän jälkeen, tiedätkös."
"Näytinkö niin mahtavalta?"
"Sinä virnistit. Kasvoillasi oli sellainen ilme kuin olisit pitänyt hauskaa ensimmäistä kertaa elämässäsi. Joka kerta kuin näin siitä unta, näin painajaisia."
"No, se oli ensimmäinen kerta elämässäni kun ompelin. Muistan olleeni todella innoissani. Kerrohan", sanoi Shion innostuneesti. "Otitko tikit pois itse?"
"Totta kai. Se oli helpompaa kuin keiton teko."
"Jäikö siitä arpi?"
"Jäi. Mutten näytä sinulle."
"Älä viitsi olla pihi."
Varo askeliasi, Nezumi keskeytti kovalla äänellä.
"Portaat alkavat tästä. Menemme ylös."
Aurinko laskeutui alemmas, ja pimeys levittyi paksulti. Suuri osa portaista oli murtunut kuten seinäkin, ja se, mitä niistä oli jäljellä, kiemurteli ylöspäin myötäpäivään leveässä kaaressa. Siellä katto oli yhä kunnossa. Näytti siltä kuin se olisi alunperin ollut valkoinen, ja vaikka suurin osa siitä oli kuoriutunut pois, valkoisia maaliläikkiä oli yhä siellä täällä. Kattokruunu roikkui porraskäytävän yllä, ja Shionin yllätykseksi se oli suhteellisen vahingoittumaton.
"Joten tämä paikka tosiaan oli hotelli."
"Ja on yhä."
"Häh?"
"Tätä paikkaa käytetään yhä hotellina."
"Eikä."
He nousivat portaiden yläpäähän ja heitä tervehti valtava, tyhjä huone. Se oli luultavasti ollut aula. Seinät olivat lasia lattiasta kattoon. Ikkunaruudut yläpuoliskossa olivat särkyneet ja hajallaan lattialla, mutta alaikkunaruudut olivat yhä ehjiä. Repeytyneet ja haalistuneet verhot roikkuivat elottomasti niiden yllä. Viiniköynnökset, jotka olivat luultavasti tunkeutuneet rikkinäisen ikkunan läpi, takertuivat tiiviisti seiniin ristiin rastiin kuin hiussuoniverkosto. Niistä putoavat lehdet saivat aikaan paksun kerroksen, joka oli jo kokolattiamattona lattialla.
Kiitos huoneen himmeän valon, Shion kykeni tulkitsemaan näinkin paljon huolimatta laskeutuvasta pimeydestä. Valo tuli kivipöydän päällä palavasta kynttilästä.
"Nezumi, haistatko jotakin?"
"Palavan kynttilän, ehkä?"
"Ei, se ei ole steariinia. Tämä haju - melkein kuin joku eläin..."
Nezumi naurahti.
"Olet tosiaan päässyt pitkälle. Nenäsi on tarkempi. Yritetäänpä sitten työstää näköäsi. Katso."
"Ah- "
Varjo liikahti pimeydessä, jonne valo ei yltänyt. Se ei ollut ihminen. Sillä oli neljä jalkaa, pystykorvat ja se murisi uhkaavasti.
"Koira", hän kuiskasi.
Se oli valtava, tummanruskea lyhytkarvainen koira, jonka simät kimalsivat hurjasti. Sen kurkku jyrisi matalasta murinasta. Shion astui askeleen taaemmas.
"Hän ei ole ainoa", Nezumi lisäsi.
Hänen äänessään kuului huvittuneisuutta - hän nautti Shionin reaktiosta. Shion vastusti kiusausta kääntyä mulkaisemaan Nezumia. Hänellä ei ollut huomiota jaettavaksi siihen.
Ensimmäisen koiran johtamana useat eri muotoiset, kokoiset ja väriset koirat ilmestyivät pimeydestä. Ne olivat kaukana lemmikkieläimistä. Ne olivat likaisia, niiden silmät välkkyivät häijysti ja ne paljastivat hampaansa.'
"Onko tämä villikoirien pesä?"
"Saattaa olla. Mitä haluat tehdä? Juosta pakoon? Jos et päätä pian, kurkkusi revitään auki."
Tummanruskea koira lähestyi häntä varovasti. Se ei murissut enää. Se eteni häntä kohti hitaasti mutta varmasti laskematta katsettaan.
Shion katsoi takaisin karamellin värisiin silmiin, jotka olivat samaa väriä sen turkin kanssa. Silmien raivoisan kiillon takana oli jotakin yllättävän lempeää. Shion pystyi tuntemaan sen läsnäolon.
Älykkyyttä?
Shion laski itsensä polvensa varaan. Särkynyt lasi ratisi hänen denimikankaisen polvensa alla. Nezumi liikehti levottomasti. Shion ei liikkunut. Kyyristyneenä maahan hän tuijotti suoraan koiraan.
Koira pysähtyi. Se seisoi paikoillaan hänen edessään. Se avasi suunsa, roikotti pinkkiä kieltään ja nuolaisi Shionin nenää. Sitten se kävi siihen makuulleen ja haukotteli. Kaikki muut koirat ryhtyivät liikkumaan ympäriinsä itsekseen. Jotkut alkoivat siistiä toisiaan, toiset menivät leväälleen lattialle; silti toiset ryhtyivät nuuskimaan ympäristöään, mutta ykikään niistä ei vaikuttanut häiriintyvän Shionin läsnäolosta.
"Läpäisin haastattelun", Shion virnisti katsoessaan ylös Nezumiin. Nezumi naksautti kieltään ja kääntyi pois.
"Eivätkö villikoirat pelottaneet sinua yhtään?" hän sanoi happamasti.
"Pelottivat. Mutta villikoirat eivät sytytä kynttilöitä."
Nezumi tuhahti ivallisesti. "Et ole koskaan ennen edes nähnyt kynttilää."
"Näin juuri ensimmäistä kertaa. Se oli kirkkaampi kuin kuvittelin. Hei, Nezumi, asuuko täällä joku?"
Nauru kajahti huoneessa. Se kaikui raunioissa ja katosi pimeyteen.
"Toivotan sinut tervetulleeksi, vieras."
Se oli ihmisääni, mutta Shion ei nähnyt kenelle se kuului. Ääni kaikui niin monesta suunnasta, ettei hän osannut kertoa, mistä se tuli. Se kimposi ja meni päällekkäin lukemattomin kerroksin. Jo pelkästään sen kuunteleminen sai huimaamaan.
"Lopeta paskan jauhanta." Nezumi kumartui. Hän nosti pirstaleen ja heitti sen suoraan pimeyteen sinne, mistä koirat olivat tulleet. Se imeytyi hämärään, mutta Shion kuuli selvän äänen kauempaa sen osuessa lattiaan.
"Varo vähän." Äänen keskus asettui aloilleen yhten pisteeseen pimeydessä. Se oli nuori ääni. Valo lepatti pikimustassa altaassa.
"Jopa on väkivaltainen tapa tervehtiä, Nezumi. Ei yhtään käytöstapoja."
"Voisit itse opetella vähän tapoja, jos tuo oli sitä, mitä kutsut kunnon tavaksi toivottaa vieraat tervetulleiksi."
Hahmo huojui koirien läpi kohti heitä kynttilänjalan kanssa. Jopa kynttilänvalossa henkilö näytti siltä, kuin hänet olisi heitetty varjoon.
Hänen vyötärönpituiset hiuksensa, hänen silmänsä, hänen housunsa, jotka olivat repeytyneet polvista ja hänen roikkuva villapuseronsa oli kokonaan musta. Hänellä oli ruskettunut iho.
Oliko hän poika? Tyttö?
Shion ei pystynyt erottamaan. Muukalaisen terävä leuka ja pyöreät silmät muistuttivat hänestä pientä jyrsijää. Muukalainen oli hyvin pieni ja laiha ja ulottui Shionia vain olkapäähän asti.
"Hän asuu täällä", Nezumi sanoi. "En tiedä hänen oikeaa nimeään. Me kutsumme häntä vain Inukashiksi."
"Niin kuin - koiran lainaaja?"
"Täsmälleen", muukalainen vastasi. "Koirien lainaaminen on elinkeinoni. Hauska tavata, Shion." Inukashi virnisti. Shion yllättyi.
"Tiedät nimeni."
"Olen nopea pääsemään perille asioista täällä. Niin kauan kuin minulla on koirani, informaation hankkiminen näiltä alueilta on helppo nakki. Tiedän nimesi ja tiedän, että potkaisit hävittäjä-tyyppiä munille ennen kuin juoksit tänne. Tämä kaveri kertoi kaiken."
Riutunut koira heilutti häntäänsä paikaltaan Inukashin viereltä.
"Osaat puhua koirille?"
"Keskustelen kenen kanssa tahansa, kunhan eivät ole ihmisiä. Milloin ikinä haluatkin tietoa, älä epäröi kääntyä puoleeni." Inukashi ojensi kätensä hymyillen. Hänellä oli sormessaan paksu hopeasormus. Se sopi hyvin hänen ruskettuneen ihonsa kanssa.
"Hauska tavata myös." Shion ojensi myös oman kätensä.
Siitä oli aikaa, kun hän oli kätellyt kenenkään kanssa. Tähän saakka hänen kokemuksensa koostui ainoastaan pakenemisesta, huutamisesta tai kieriskelystä. Inukashin kasvot olivat avoimet ja hellät, ja muistuttivat Shionia koiranpennusta.
Viiltävä kipu vihlaisi hänen kämmentään.
"Agh!"
Shion veti kätensä pois kiireesti. Etusormen päässä oli pieni, noin neulankärjen kokoinen haava. Veri alkoi jo pulputa siitä. Se valui alas kämmentä yhtenä punaisena jokena. Hän luuli sormenpäänsä turtuvan.
Inukashi heitti päänsä taakse ja käkätti.
"Mistä hyvästä tuo oli?" Shion sanoi epäuskoisena.
"'Mistä hyvästää tuo oli', sanoo hän!" Inukashi kiekui. "Haha, mikä yllätys! Lankesit heti tuohon kättelyyn, ja sinä kysyt minulta 'mistä hyvästä tuo oli'? Klassikko."
Inukashi näytti kämmenensä Shionille ja taivutti sormeaan hieman. Pikkuruinen neulankärki pisti esiin keskeltä sormusta. Kun hän ojensi sormiaan, se meni taas takaisin sisälle.
"Sitä on käytetty salamurha-aseena vuosikausia. No, kunnon tapa käyttää sitä olisi päällystää neulankärki myrkyllä. Mutta en ole tehnyt mitään tälle, joten rentoudu."
Shion painoi lujasti sormenpäätään. Hän nuolaisi kuivia huuliaan ja avasi suunsa kysyvästi.
"Miksi teit noin?"
"Voihan", sanoi Inukashi liioitellusti. "Nyt hän kysyy minulta, miksi teit noin?"
Inukashin katse siirtyi Nezumiin, joka seisoi sivussa hiljaa.
"Etkö ole opettanut tälle tyypille mitään siitä, kuinka täällä eletään?"
"Se ei ole minun vastuullani."
"Sinä noukit hänet mukaasi ja veit kotiin, etkö vain? Jos aiot ottaa kulkukoiran kotiin, pidä hänestä hyvä huoli. Hänestä on hyötyä jonain päivänä."
"En olisi siitä niin varma."
Inukashi nauroi taas.
"Jos ei niin syö vain hänet. Vai onko hän- " Inukashin katse vaelsi Shionin hiuksiin. "Hänellä on mielenkiintoiset hiukset. Onko hänellä ongelmia, vai mitä?"
Nezumin huulten nurkka nytkähti ylös ja hän vastasi lyhyesti.
"Yhtä monta ongelmaa kuin sinulla koiria. Liikaa laskettavaksi."
"Ahaa. Joten huhut pitävät paikkansa. Pidät oikeasti nuorta poikaa lemmikkinäsi." Inukashin kasvot muuttuivat vakaviksi hänen ryhtyessä tuijottamaan Shionia päästä varpaisiin. Se oli röyhkeä ja hävytön katse. Laiha koira nousi yllättäen lattialta ja haukahti kerran. Kaksi ruskeaa karvapalloa tuli täristen esiin pimeydestä. Ne olivat pentuja, luultavasti kuukauden tai kahden vanhoja. Niiden nenät ja hännät olivat kallistuneet valkoiseen. Laiha koira meni jälleen makuulleen, paljastaen vatsansa. Sen nisät vuosivat säälittävästi. Pennut tarttuivat niihin innokkaasti tiukasti kiinni. Niiden pyöreät takapuolet heiluivat puolelta toiselle.
"Vau, pentuja!" Shion huudahti. Hän taputti hellästi niiden selkiä, jottei menisi heidän ruokailunsa tielle. "Vau, Nezumi, katso. Ne ovat pehmeitä. Mikset sinäkin yrittäisi silittää niitä?"
"Ei kiitos."
"Mutta katso, ne ovat koiranpentuja. Joten olet äiti, vai. On varmasti rankkaa kasvattaa nämä kaikki lapset."
Inukashi kurtisti kulmiaan ja vetäytyi puoli askelta kauemmas Shionista.
"Mikä tätä tyyppiä vaivaa? Miksi hän oikein puhuu vakavasti koiran kanssa? Onko hän häiriintynyt tai jotain?"
Nezumi osoitti ohimoaan.
"Hän on vähän vajaa täältä. Se käy häneltä luonnostaan."
"Vai käy luonnostaan? Miksi pidät huolta tästä hyypiöstä?"
"Kuten sanoin, hänellä on ongelmia. Eikä hän saata näyttää siltä, mutta hän on aika hyvä käsistään. Hän pystyy tekemään jopa yksinkertaisen leikkauksen."
"En välitä siitä, mihin hän pystyy, en hyötyisi siitä. Hänestä ei olisi koskaan muuksi kuin kuoleman taakaksi."
"En olisi osannut paremmin sanoa itse", vastasi Nezumi. "Joten oletko ottanut selvää siitä, mistä pyysin?"
"Totta kai. Työ on työtä. Mennään yläkertaan." Inukashi otti kynttilänjalan toiseen käteensä ja katosi takaisin pimeyteen. Siellä oli lisää portaita. Kuten aikaisemmatkin portaat, ne kiemurtelivat ylöspäin varovasti kaartuen. Nämä ei olleet murentuneet yhtä pahasti. Raunioista oli selvitetty juuri tarpeeksi leveä tila ihmisen käveltäväksi läpi.
"Oh- " Shion mutisi yllättyneenä, kun he ilmestyivät portaiden päähän.
Kapea käytävä avautui suorana heidän edessään. Käytävän laidassa oli käpertynyt ihminen. Hänen vieressään oli pari koiraa. Niillä oli pitkä, valkea turkki ja ne olivat painautuneet lähelle henkilöä, aivan kuin suojellakseen tätä. Shion siristi silmiään ja sai selvää vielä useasta ihmis- ja koirajoukosta kietoutuneena toisiinsa.
"Mitä nuo ihmiset tekevät?"
Inukashi vastasi olkansa yli.
"He ovat asiakkaitani."
"Asiakkaita?"
"Tämä paikka oli ennen hotelli ja on yhä. Sanotaan, että tämä paikka oli melkoisen valtava, mutta nyt se on vain paikka, jossa ihmiset voivat majailla pienestä summasta, jos heillä ei ole paikkaa yöksi. Meillä on myös sänkyjä. Jos pulitatte käteistä, voin pistää ne teille valmiiksi."
"Entä nuo koirat?"
"Vuokraan niitä lämmittimiksi. Öisin osaa olla aika kylmä, mutta se ei ole niin paha, jos käperryt koiran tai parin kanssa kuten he. Et ainakaan jäädy kuoliaaksi."
"Joten siitä tulee 'koiran lainaaja'."
"Koirat ovat hyödyllisiä myös muissa jutuissa. Ne keräävät tietoa, vartioivat omaisuutta tai kantavat tavaraa. Ne tekevät mitä tahansa. Ne ovat luultavasti paljon hyödyllisempiä kuin luonnolliset tyhjäpäät kuten sinä."
Nezumi maiskautti kieltään.
"Veit sanat suustani."
Aivan käytävän päässä oli puinen ovi. Sen takana oli pieni matalakattoinen, mutta ikkunaton huone. Sen keskellä seisoi pyöreä pöytä. Inukashi laski kynttilänjalan alas ja levitti vanhan kartan pöydälle.
"Tämä kartta, jonka Nezumi sai käsiinsä, on suunnilleen kahdenkymmenen vuoden takaa. Tässä on minun hotellini ja LK-3000 pitäisi olla jossakin täällä."
"Salparakennusta ei ole merkattu tähän karttaan", Nezumi lisäsi. "Pyysin Inukashia ottamaan siitä selvää."
Hän juoksutti sormeaan kevyesti kartan yli. Se oli rento liike, mutta hillityn eleganssi. Se oli laskelmoitu ja hiottu täydelliseksi, täysin tietoisena katselevista silmistä.
"Mitä?" Nezumi kallisti päätään Shionin tuijotukselle.
"Ei mitään - ajattelin vain, että joskus liikut todella elegantisti."
"Häh?"
"Joskus eleesi ovat todella valloittavia. En voinut muuta kuin tuijottaa."
Inukashi vilkaisi heihin katseen vuorotellessa Nezumin ja Shionin kasvojen välillä.
"Kuinka voit sanoa jotain tuollaista hänelle päin naamaa?" hän kysyi epäuskoisena. "Nezumi, tämä tyyppi tosiaan on luonnostaan tietämätön. Miten pärjäät hänen kanssaan?"
"Selviän jotenkin."
"Shion, oletko kuullut, mitä tämä tyyppi tekee työkseen?"
"En."
Inukashi sysäsi avoimen kämmenensä Shionia kohti.
"Jos maksat, voin kertoa. Tiedon myyminen on toinen elinkeinoni."
"Ei minulla ole yhtään rahaa."
"Mitä? Eikö? Nezumi, pidät huolta pennittömästä pummista?" Inukashin silmät kaventuivat. "Eli hänellä on oudot hiukset, hän on tyhjäpää, hän kättelee epäröimättä eikä hänellä ole rahaa - Nezumi, mistä oikein toit hänet?"
"Mistä luulet?"
"Minä tässä esitin kysymyksen."
"Jos maksat, voin kertoa."
"Älä pelleile", Inukashi tiuskaisi. "Sinun tässä pitäisi maksaa."
Nezumi otti taskustaan esiin pienen nahkapussin.
"Tässä."
Pussin sisältö putosi kartan päälle. Se oli pieni, harmaa hiiri.
"Se on mico-robotti. Siinä on äänen- ja kuvantunnistus ja nauhoitus anturit, ja se on asennettu aurinkovoima mikroakulla. Yhdellä latauksella se kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Se voi liikkua ympäriinsä vapaasti keräämässä informaatiota. Löydät sille paljon käyttöä paikoissa, jonne koirasi eivät pääse. Sanoit minulle haluavasi tällaisen, etkö?"
Inukashi nyökkäsi sanattomasti. Hän liikutti päätään ylös ja alas liioitellusti aivan kuin pieni lapsi.
"Aiotko tosiaan antaa tämän minulle?" hän kysyi.
"Aion. Jos informaatio on sen arvoista."
Nezumi laittoi hiiren takaisin pussiin ja puristi sitä kevyesti. Inukashin äänensävy nopeni.
"Hyvä on. Hyppään suoraan johtopäätkökseen.Salpa rakennusta ei ole olemassa."
"Onko siinä kaikki?"
"Ei tietenkään. Sitä ei ole olemassa, mutta on yksi rakennus, joka kulkee sillä nimellä."
"Latch Building?"
"Latch Bill [2], ja se on sanomalehden nimi. Kauan sitten oli sen niminen sanomalehtiyhtiö aivan tämän hotelli takana. Se oli vararikossa ja revittiin alas, jotta sille paikalle voisi tehdä parkkipaikkoja tälle hotellille. Se tapahtui ennen kuin tämä rakennus tehtiin, jonka vuoksi sitä ei ole olemassa."
"Joten Latch Bill 3F tarkoittaa- "
"Jos se tarkoittaa sanomalehtiyhtiön kolmatta kerrosta, niin sitten- "
"Sitten?"
"Ei tietoakaan", Inukashi sanoi äkillisesti. "En voi mitenkään tietää, mitä olisi voinut olla sanomalehden kolmannessa kerroksessa, joka lopetti toimintansa parisenkymmentä vuotta sitten. Sinun kannattaisi tavata kasvoikkain se tyyppi, jolla on yhteyksiä siihen paikkaan."
"Täällä on joku, jolla on yhteyksiä siihen?"
"Joo. Tiedän yhden tyypin olinpaikan, jolla oli yhteyksiä Latch Billiin. Ja mainitulla tyypillä on myös yhteyksiä No. 6:een. Kuunnelkaa tarkkaan- "
Nezumi nojautui eteenpäin. Shion nielaisi.
* * *
No. 6 oli kääriytynyt auringonlaskun punaiseen ruskoon. Mikään ei ollut ihanampaa kuin loppusyksyn auringonlasku. Mies huokaisi tyytyväisenä.
Miten kaunis se olikaan, miten tyyni näky. Metsäpuisto oli vasta päiviä sitten näyttänyt värikästä kontrastia muuttavien lehtien ja vihreiden lehtien välillä, mutta suurin osa puista oli pudottanut lehtensä. Se oli rauhallista luonnon kauneutta, joka valmistautui hiljalleen lähestyvään talveen.
Hän oli kerännyt paikalle modernin tieteen huiput; hänellä oli luonto hallussaan ja lopullinen utopiakaupunki oli lähes valmis. Ihmiset olivat onnekkaita saadessaan syntyä, kasvaa ja vanheta täällä. He olivat valittuja.
No. 6:ssa ei ollut sellaista kuin epäonnea. Jopa satunnaiset hurrikaanit, jotka iskivät heihin, olivat luonnon kastelun runsaita lähteitä, jotka kastelivat idästä eteläisiin lohkoihin ulottuvia maatalous- ja viljelylaitumia.
Hän tarvitsi vain vähän enemmän. Vähän enemmän, ja jumalten kaupunki olisi viimein valmis. Utopia, jossa vain valitut asuisivat. Se tarvitsi vain vähän enemmän.
"Sinun täytyy todella rakastaa tätä näkymää", joku sanoi hänen takaansa naurunpilkahdus äänessään.
"Eikö tämä ole sinustakin loistava?"
Nauranut mies pudisti hiljaa päätään kieltävä ilme kasvoillaan. Hänellä oli päällään valkoinen labratakki.
"Minusta mikrouniversumi on parempi. Bakteerien, mikrobien, neuronien, makrofagien ja virusten maailma. Kun kiinnostuu jostakin virusten kaltaisesta, ollaan nanometrin asteikolla. Ne voi nähdä vain elektronisten mikroskooppien kautta. Ne ovat hyvin kauniita, tiedäthän. Todella kauniit asiat ovat asioita, joita et voi nähdä paljaalla silmällä. On vain niin paljon, jota silmät näyttävät näin."
"Se on aina ollut mantrasi. Olet hokenut tuota niin kauan kuin muistan."
"Se on muuttumaton mantrani."
"Ja juot yhä vahvaa kahvia ennen ja jälkeen illallisen."
"Se on toinen muuttumaton tapani."
Miehet katsoivat toisiinsa ja naureskelivat hiljaa. He olivat tunteneet toisensa vuosikymmeniä. He tiesivät hyvin, mitkä asiat toisessa olivat muuttuneet ja mitkä pysyneet samoina.
"Joten mitä nyt? Luulen, että on aika." Mies kohotti tilaustyönä tehtyä kahvikuppiaan. Siinä oleva kahvi pysyi höyryävänä ja tuoksuvana aivan kuin se olisi juuri kaadettu, kiitos kuppiin rakennetun säätömekanismin. Labratakkiin kietoutunut mies nuolaisi alahuultaan. Se oli hänen tapansa uppouduttuaan ajatuksiin.
"Tarkoitat uusien näytteiden keräämistä", hän sanoi.
"Elävien."
"Kyllä, olemme jo keränneet muutaman kuolleen esimerkkiruumiin. Mutta emme tosin voi sanoa niiden olevan läheskään tarpeeksi. Haluamme muutaman lisää."
"Jos haluat, voin yrittää keksiä keinon hankkia niitä. Kuinka monta tarvitset?"
"Raportoin sinulle myöhemmin, kuinka monta tarvitsemme jokaiseen edellytykseen perustuen sukupuoleen, ikään ja sairaustaustoihin."
"Se olisi hienoa. Entäpä elävät? Haluatko minun ryhtyvän valmistelemaan keräyksiä?"
"En, tarvitsen enemmän aikaa."
"Miksi?"
"Tieto kerätyistä näytteistä on yhä vaillinaista. Analysoimme yhä ja lataamme sitä tietokantaan. Haluan sen ensin pois alta."
"Se vie sinulta epätavallisen kauan. Kuinka harvinaista."
"Jos voisimme tehdä sen julkisesti, asiat menisivät paljon sujuvammin. Mutta kun joutuu tekemään näin paljon piilossa, aikaa menee kaksinkertaisesti. Haluan sinun pitävän sen mielessäsi. Sitä paitsi meidän olisi pitänyt siirtyä elävien näytteiden asteelle vasta, kun kuolleiden näytteiden tietokanta olisi valmis. Se oli odottamaton tapaus - meidän täytyy tutkia tällä asteella, miksi niin tapahtui. Siinä menee aikaa..."
"Tiedän", mies myönsi. "En hoputa sinua. Pidä huoli, että kaikki hoituu huolella, perusteellisesti ja täydellisesti. Tämä kaikki on yhteydessä No. 6:n tuleviin juuriin. Kyllä - ja tämä on viimeinen pala."
"Viimeinen pala, jotta tästä paikasta tulee Pyhä kaupunki sanan varsinaisessa merkityksessä, hmm." Labratakkinen mies naurahti. "Kippis Suurelle Johtajalle." Hän kohotti kahvikuppiaan hieman.
"Ja kippis suurille aivoille sen kaiken takana." Mies kohotti myös omaa kuppiaan. Tuli hetken hiljaisuus. Labratakkinen mies puhui hieman madalletulla äänellä.
"Mutta onko sitä varmasti hyvä tehdä?"
"Mitä?"
"Elävän näytteen keräämistä. Kuulin, että eräs Rotta oli hänen kanssaan."
Mies laski kahvikuppinsa ja pyyhki huuliaan sormillaan.
"Se on vain yksi rotta. Sen ei pitäisi olla mikään este."
"Jos saisit hänet myös elävänä - olen kiinnostunut hänestä."
"Haluatko leikellä häntä?"
"Ruumiinavaus, hmm. Se olisi aika mukavaa. Haluaisin tutkia joka nurkan hänen ruumistaan. Mutta ennen sitä - tarvitsemme enemmän näytteitä."
Mies labratakissa nousi yllättäen seisomaan ja ryhtyi äänettömästi astelemaan paksulla matolla. Hän harppoi kärsimättömästi, ottaen valtavia askelia kädet selkänsä takana. Se oli hänen paha tapansa, joka hänellä oli ollut nuoresta asti. Seuraten pitkän laboratoriotakkisen miehen liikkeitä katseellaan, mies vajosi syvälle työtuoliinsa.
"Kyllä, se on pääongelma", labratakkinen jatkoi. "Näytteitä puuttuu vakavasti. Tarvitsemme lisää, Fennec." Fennec oli lempinimi, joka miehelle oli annettu, kun hän oli ollut nuori. Aavikkokettu. Sillä oli lajinsa pienin ruumis ja isoimmat korvat. Sen korvat, jotka olivat viisitoista senttimetriä pitkät, eivät soveltuneet ainostastaan hyvin tehokkaaseen ruumiinlämmön vapauttamiseen vaan ne kuulivat myös niin tarkasti, että havaitsivat heinäsirkan hyppelevän hiekalla. Hän oli kuullut myös, että suloisesta ulkonäöstään huolimatta sillä oli häijy luonne.
Hän ei pitänyt lempinimestä kovinkaan paljon. Hän ei ollut käyttänyt sitä eikä häntä oltu kutsuttu siten nyt hetkeen. Hän oli melkein unohtanut sen. Mutta hän ei tuntenut samanlaista vastenmielisyyttä sitä kohtaan kuin oli nuoruudenpäivinään tuntenut. Hän oli jopa jotenkin kiintynyt siihen.
Fennec. Aavikkokettu. Ei paha.
"Meillä ei ole myöskään tarpeeksi eläviä näytteitä. Haluaisin ainakin kaksi, ei, kolme lisää käsiini. Mutta se saattaisi olla hankalaa..."
Labratakkinen mies jatkoi mutisemista itsekseen ja asteli yhä nopeammin. Hän oli täysin tietämätön kaikesta ympärillään. Hän ei ollut luultavasti huomannut edes kutsuneensa toista miestä Fenneciksi. Sellainen hän oli ollut jo nuorena. Hänen tutkimuksensa ja kokeensa, hänen arvailunsa, hänen tyytyväisyytensä. Aina oli kyse vain hänestä. Hän ei ollut koskaan osoittanut yhtään mielenkiintoa hänelle ulkopuolisille asioille. Hän ei osoittanut kiintymystä voimaan, rahaan tai naisiin. Hänellä ei ollut syytä luottamukseen, filosofiaan tai moraaliin elämässään. Vain harvinaisen viisaat aivot ja avoin mieli...
- Mistä syystä hän on sitäkin hyödyllisempi.
Mies katseli astelevaa hahmoa labratakissa ja hymyili.
- Sinulla ei olisi tarvetta sielulle. Jos olisi, se julistaisi ainoastaan uskollisuuttaan minulle.
Labratakkinen mies lopetti astelemisen.
"Fennec, tehdään toinen elävä näyte. Haluan tällä kertaa naisen. Se saattaa olla hankalaa. Kyllä, tässä tilanteessa siitä tulee todella hankalaa... mutta siksi meidän pitäisi valmistaa yksi etuajassa."
"Tehdään se."
"Siinä on suuri epäonnistumisen riski, kuitenkin- "
"Epäonnistuminen ja uhraus ovat asioita, jotka meidän täytyy käydä läpi edetäksemme. Älä huoli, me selviämme siitä pidelläksemme viimeistä palaa käsissämme."
"Luulen, että olet oikeassa", labratakki myönsi.
"Söisimmekö sitten illallista? Tämä ei luultavasti herätä kiinnostustasi paljoakaan, mutta kaikki on jo valmista ja pääruokana on lammasta. Minulla on myös ainutlaatuista viiniä sen kanssa."
"Ja kahvia ruoan jälkeen?"
"Totta kai. Mutta pyydän, ota edes tuo labratakki pois, kun ruokailemme."
Mies taputti kevyesti labratakkista miestä olalle. Sitten hän tuijotti sivulleen ikkunasta näkyvää maisemaa. Paksun, tahrattoman ikkunaruudun takana tähdet alkoivat välkkyä.
----------------------------------------------------------------------------------------
1. Käytin jälleen kääntäjän vapauksiani ja käänsin sitaatin.
Shirane, Haruo & James Brandon. Early Modern Japanese Literature: An Anthology, 1600-1900. New York: Columbia UP, 2002. 57-58
Alkuperäinen lähde:
Ihara, Saikaku. Saikaku Shokoku-banashi. 1685.
2. Käytin tässä englannin kielistä käännöstä, koska en millään keksinyt sopivaa suomen kielistä vastinetta sanomalehden nimelle. Siksi sitä aiemmin sanottiin 'Saplarakennuksen' sijaan 'Latch Building'. Mutta jos keksit hyvin käännöksen sanalle, otan mielelläni ehdotuksia vastaan. :)
JATKUU: OSA B
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti