No. 6 - Vol. 1 Ch. 2 (a)

T/N: Liikaa selitystä, liian vähän vuorosanoja! =__= 

No. 6 kuuluu täysin Asano Atsuko-senseille. 

Kiitos Varjopojalle jälleen mahtavasta betauksesta. :) 

----------------------------

LUKU 2 

Hiljainen alku

Merkittävä tapaus (Ensimmäinen havainto)
Mies, ikä 31 vuotta. Työntekijä Biotekniikkafirmassa. Insinööri.                                  
Kuollut jo tutkimusten aluettua. Vahvistettu osoite...

Mies vajosi tuoliin Metsäpuistossa ja huokaisi. Hän mietti, kuinka monennen kerran hän oli jo huokaissut sinä aamuna. Hän huokaisi ja katsoi kädessään olevaa keräsalaattia. Se sai hänet huokaisemaan uudestaan. Rapeat, vihreät lehdet kääriytyivät lujasti salaatin ympärille - se oli ensimmäistä luokkaa, kun laatu oli kyseessä. Hän repi lehden irti ja laittoi sen suuhunsa. Sen maku oli herkullinen ja koostumus täydellinen. Ensiluokkaista, totta tosiaan. Miksi se ei sitten myynyt?

Salaatti oli tämän miehen työn tulos. Hän oli pitkään työskennellyt biotekniikan kehittämisen parissa tuottaakseen tuoreita tuotteita, nimittäin reheviä kasviksia. Hän uskoi, että nämä luotettavat, edulliset ja herkulliset bio-kasvikset olivat ratkaisu kasvavaan nälänhätään ja tulisivat pian kantavaksi voimaksi ruuan jakelussa. Hän uskoi näin tapahtuvan. Mutta markkinat eivät menneet aivan niin hyvin kuin mies oli uskonut, ja hän oli menettämässä toivonsa. Ostajat näyttivät suosivan enemmin Kaakkoislohkon pelloilta rahdattuja tuotteita kuin hänen bio-kasviksiaan. Kehitys oli erityisen vahvaa rehevillä kasviksilla, kuten kaalilla ja salaatilla. Hänen pomonsa oli sanonut, että jos näin jatkuisi, tämän täytyisi alkaa miettiä tuotannon lopettamista.

Hänen niskaansa kutitti. Sitä oli kutittanut jo hetken. Mies oli altis saamaan ihottumaa ollessaan väsynyt. Tähän iltaan mennessä punertava ihottuma olisi luultavasti jo levinnyt kaikkialle hänen ruumiiseensa. Liian monta ikävää asia oli tapahtunut tänään. Hän huokaisi taas. Salaatti hänen kädessään tuntui painavalta.
Piippaava ääni kuului hänen rintataskustaan. Kännykän näyttö ID-kortilla syttyi ja nuoren naisen kasvot ilmaantuivat.

"Tervehdys kunnallisesta tietojärjestelmästä. Soitan ilmoittaakseni tulokset lasten tutkimuksista, joihin teidät oli kirjattu. Vahvistaaksenne arvonne, pyydämme teitä esittämään kansalaisuusnumeronne..." Ennen kuin nainen edes lopetti puheensa, mies ryhtyi näppäilemään numeroaan. Tänään oli hänen kaksivuotiaan tyttärensä tutkintopäivä. Hän oli älykäs ja hurmaava pikkutyttö. Mies ei ollut koskaan uskaltanut sanoa sitä ääneen, mutta hän hautoi salaa mielessään odotusta, että hänen tyttärensä saatettaisiin huomioida parhaiten sijoittuneena.

"Kiitos. Olemme vahvistaneet sormenjälkenne ja rekisterinumeronne. Tietonne ovat seuraavat..." Hänen tyttärensä nimi ilmestyi, jota seurasi sarja yksityiskohtaisia numeroita. Paino, pituus, rinnanympärys, terveyden tila, ravitsemustila, kehitysvaiheet, erilaisten taitojen sijoittuminen... kaikki arvot sijoittuivat keskiarvoon A:sta C:hen. Hän ei ollut erityisen jäljessä eikä silmiinpistävän nerokas. Siinä se. Mies katseli hetken taivaalle ja laittoi sitten korttinsa takaisin taskuunsa. Hän ajatteli tyttärensä hymyä.

No jaa.

Mies puhui itsekseen ja virnisti kädessään olevalle keräsalaatille. Lahjakas tai ei, hänen tyttärensä oli yhä hänen tyttärensä. Hän rakasti ja palvoi tätä. Ja se riitti.

Yllättäen ajatus heräsi hänen päässään. Oliko hän kenties ollut liian kiintynyt ajatukseen parhaasta, kaikkein täydellisimmästä? Se oli totta - tässä salaatissa ei ollut mitään valittamista. Mutta ehkäpä sen täydellisyys oli myös sen kirous. Jos nämä identtiset, täydelliset keräsalaatit olivat kasattuina rivi riviltä, kuluttajat eivät saattaneet tuntea halukkuutta ostaa niitä. Mitä jos niiden täydellisyys jopa pelotti kuluttajat pois?

Siivoojarobotti lähestyi häntä. Sen metallisen vartalon päällä istui pyöreä pää ja sen kaksi kättä ojentuivat keräämään roskia ja heittämään ne sen vartalon keskellä sijaitsevaan roskakoriin. Kyllä. Tämä salaatti oli kuin tuo robotti. Se oli puhdas ja järjestyksenalainen, mutta liian teenäinen. Kuluttajat halusivat paljon omaperäisempiä ja luonnollisempia vihanneksia... Salaatti kierähti pois hänen kädestään. Mies kumartui nopeasti nostamaan sitä ja kurtisti kulmiaan.

Häh?

Hänen sormensa jäykityivät. Hänen katseensa sumentui. Oli vaikea hengittää. Robotti nosti salaatin ja pysähtyi. Nuori miehen ääni puhutteli häntä.

"Saanko hävittää tämän roskan?"

Mies avasi suunsa puhuakseen ja joutui yskänpuuskan valtaan. Sen mukana sinkoutui pois jotakin valkoista. Hampaita. Hänen hampaansa putosivat pois.

"Oletteko varma? Tuhoan sen nyt." Lehtisalaatti heitetiin roskakoriin ja robotti siirtyi pois.

- - Odota, auta minua...

Mies ojensi kättään ja päästi kauhun huudon. Koko hänen ojennetu kätensä oli laikkujen peitossa. Hänen ruumiistaan tuli painavampi. Mies takelteli ja pyörtyi maahan penkin ja pensasaitojen väliin.



"Shion, katsopas tätä."

Kello oli yli kuuden, kun Yamase, Shionin työkaveri, kutsui häntä luokseen. He kaksi olivat ainoita ihmisiä puiston hallintavirastossa. He käyttivät ja ylläpitivät yhdessä kolmea siivoojarobottia, jotka partioivat puistoa. Näiden kaltaiset työvoimarobotit olivat yhä prototyyppejä ja jopa pelkkä siivoojarobotti oli altis rikkoutumaan. Niiden operoiminen oli myös yksi ongelma, koska ne eivät olleet hyviä erottamaan roskia. Kun ne ensimmäisen kerran tallensivat esineen roskana tietokoneen muistiin, niiden oli tarkoitus tunnistaa se automaattisesti joka kerta jälkikäteen. Mutta robotit lähettivät takaisin "tuntematon esine" -virheitä jatkuvasti. Itse asiassa yksi sellainen saappui puoli tuntia sitten. Takaisin lähetetty kuva näytti aivan keräsalaatilta, ja Shion oli epäröinyt hetken, mitä tekisi. Hän oli kohdannut muitakin asioita aiemmin, joiden roskaksi kutsumista hän oli epäröinyt, kuten linnupoikasen, joka oli pudonnut puusta, tai hatun melko ylellisellä sulkakoristuksella. Keräsalaatti oli tosin ensimmäinen laatuaan.

"Jokin hätänä?" Hän seisoi Yamasen takana, joka istui ohjauspaneelin äärellä.

"Hmm... Sampo käyttäytyy oudosti."

Yamase piti kolmen robotin kutsumisesta lempinimillä. Sampo [kolme askelta tai "kävely"] oli Robotti nro. 3. Tänään se työskenteli puiston kulman syvemmässä syvennyksessä. Sampo oli myös sama robotti, joka noukki keräsalaatin. Heidän edessään oleva näyttö näytti välkkyvää punaista virheilmoitusta, ilmoittaen heille tuntemattomasta esineestä.

"Miltä kuva näyttää?"

"Niin, siitä puheen ollen. Se ei ole kovin selkeä, mutta... se on outo."

"Outo?"

Yamase oli kahdenkymmenen - neljä vuotta Shionia vanhempi - ja hiljainen luonnostaan, harvoin ärtynyt mistään. Hänen työtoverinsa rauhallinen luonne oli yksi kahdesta syystä, miksi Shion piti työpaikasta. Toinen syy oli se, että hänen työnsä oli tekemisissä eniten koneiden kanssa, joten hänen ei täytynyt puhua ihmisille.

"Tässä, katsohan tätä", Yamase sanoi vaihtaen näytön kameralle.

"Voitko tarkentaa vähän enemmän?"

"Toki", tuli vastaus ja Yamasen käsi siirtyi nopeasti ohjauspaneelin ylitse. Kuvasta tuli selkeämpi.

"Mitä....." Shion nojautui lähemmäs ja hänen hengityksensä juuttui kurkkuun. Jalka? Housujalkainen pari työntyi esiin penkin takaa. Hän pystyi näkemään ruskean kenkäparin niissä.

"Luuletko, että hän nukkuu...?" Yamasen ääni tärisi.

"Onko elon merkkejä?"

"Häh?"

"Voitko nostaa Sampon anturit maksimille?" Sampo oli varusteltu useilla reseptoreilla, jotka pystyivät aistimaan lämpöä, ääntä ja koostumusta. Yamasen ääni tärisi kiivaammin.

"Happi, lämmöneritys... nolla. Ei elon merkkejä."

"Menen tarkistamaan", Shion sanoi äkkiä.

"Minä tulen myös."

He hypähtivät pyöriensä selkään ja polkivat niin kovaa kuin pystyivät. Polkupyöristä oli tullut räjähdysmäisen suosittuja muutaman viime vuoden aikana, ja tilastojen mukaan keskiverto kansalainen omisti 1,3 polkupyörää. Juoksukengät myivät myös hyvin. Näytti siltä, että ihmiset valitsivat kävelyn, pyöräilyn ja muun ruumiillisen liikunnan helppojen kulkuvälineiden sijaan. Suosittua tai ei, Shionin kaltaiselle opiskelijalle jokin niin edullinen, jolla oli liikkumavaraa helposti eikä vaatinut bensan ostoa, oli enemmän kuin tarpeellinen.

Puistossa oli nopeusrajoitukset jopa pyörille. Shion polki täyttä vauhtia tiellä, jonka hän yleensä vain kävelisi. Suurin osa ajoneuvoista oli nykyään  varustettu rajoitinmekanismilla, joka automaattisesti puuttui asiaan, kun ajoneuvo meni yli sallitun nopeuden. Polkupyörät eivät olleet poikkeus, ja mekanismi oli yleensä rakennettu jarrukahvaan. Mutta Shionin pyörä oli vanhempaa mallia, eikä siinä ollut nopeusrajoitinta. Hänen täytyisi maksaa sievoinen summa, jos liikennevirasto saisi tietää, mutta juuri nyt hän oli iloinen, että kykeni menemään niin lujaa kuin pystyi.

Hän saapui hiljaiselle, puiden eristämälle alueelle. Sampo seisoi paikoillaan huojuvan lehväskaton alla. Sen hieman sivulle kallistunut pää   sai sen näyttämään joko mietteliäältä tai hämmentyneeltä.

"Sampo." Vastauksena Shionin ääneen, sen LED-silmät syttyivät vihreiksi. Shion vilkaisi penkin taakse ja jähmettyi.

"Shion, mikä hätänä?" Yamase saapui hieman myöhemmin ja päästi tukahtuneen äänen kurkustaan.

Mies makasi penkin takana aivan kuin piiloutuaakseen sen taakse. Hänen suunsa oli auki ja silmänsä laajat ja tuijottavat. Hänen ilmeensä muistutti pikemminkin yllättynyttä kuin pelästynyttä tai kivuliasta. Hän näytti siltä, kuin olisi nähnyt jotakin shokeeraavaa hetkiä ennen kuolemaansa. Hänen hiuksensa olivat lumenvalkeat ja hänen poskillaan oli läikkiä, jotka näyttivät vanhusten maksaläiskiltä. Hänen ryppynsä näkyivät selkeästi. Hän oli melko iäkäs.

- - Tuo on tosin melko räikeä paita hänen ikäiselleen.

Shion huomautti mielessään vaaleanpunaisesta paidasta, joka miehellä oli päällä.

"Yamase-san, voitko ottaa yhteyttä turvallisuusvirastoon?"

"Häh? Ai... ai joo, totta kai. Toki. Hetki vain... Haloo? Um, tämä on puiston hallintavirastosta..." Puoliksi kuunnellen Yamasen tärisevää ääntä tämän selittäessä tilannetta, Shion ojentui koskettamaan varovasti miestä. Kuolonkankeus oli levinnyt koko hänen ruumiiseensa.

"Se on mahdotonta", Shion mutisi epäuskoisena melkein automaattisesti.

- -  Se kävi liian pian.


Kuolonkankeus alkoi yleensä vaikuttaa viimeistään tunti kuoleman jälkeen - kaksi tai kolme tuntia useimmissa tapauksissa. Se alkoi leuasta ja levittyi vähitellen alaspäin jalkojen loppuun saakka. Siitä päätellen tämän miehen olisi pitänyt olla kuollut ainakin muutaman tunnin. Mutta 30 minuuttia sitten tämä ruumis ei ollut täällä. Jos se olisi ollut, Sampo olisi huomannut sen. Hän tiesi, että penkillä oli istunut elävä ihminen. Salaatin vahvistamisen jälkeen Sampon sensorit olivat kirjanneet elävän ihmisen läsnäolon. Ei hänellä tietenkään ollut todisteita, että nämä kaksi henkilöä olivat yksi ja sama. Ei, ei se mitenkään voinut olla. Ei voinnut olla mahdollista, että henkilö, joka oli elossa 30 minuuttia sitten, voisi käydä läpi täydellisen kangistumisen näin lyhyessä ajassa. Sitten - istuiko joku muu tällä penkillä tietämättä kuolleesta miehestä?


- - Mahdotonta.

Shion päästi irti miehen kädestä, joka tuntui jäykemmältä ja kylmemmältä kuin Sampon mekaaninen käsi. Se oli mahdotonta. Jopa silloin, jos mies olisi kuukahtanut huomaamatta, Sampo olisi noukkinut hänet. Tosiaankin, Sampo oli reagoinut hänen läsnäoloonsa ja lähettänyt "tuntematon esine" -virheen vain minuutteja sitten. Se tarkoitti sitä, että 30 minuuttia sitten tässä ei ollut kuollutta ruumista.

Shion luuli nähneensä ruumiin liikkuvan. Totta kai se oli vain hänen mielikuvitustaan. Mutta - Shion tukahdutti kauhun huudon. Miehen leuka, joka oli vasta muutama minuutti sitten ollut jäykkä, alkoi irrota. Hän luuli pystyvänsä haistamaan jopa heikon mädäntymisen hajun. Mies oli kasvot alaspäin ja Shion pystyi näkemään hänen korvansa takaa mustanvihreän tahran leviävän. Se ei varmasti ollut siinä aiemmin. Ei selvästikään näkyvänä paljaalle silmälle. Shion nojautui eteenpäin.

"He tulevat", Yamase huokaisi helpotuksesta. Turvallisuusviraston auto lähestyi äänettömästi.




"Joten jokusen kymmenen kumman minuutin aikana näit täydellisen kuolonkangistumisen - ja se alkoi mädäntyä jälkikäteen? Se on mahdotonta", Safu päätti yksinkeraisesti nieltyään suun täydeltä suklaadonitsia. Pikaruokala, jossa he istuivat, sijaitsi lähellä kaupungin vanhimpia osia, oli täynnä eri kokoisia ja värisistä ihmisiä.

"Ja jos sanot haistaneesi mädäntyneen, niin silloin se tarkoittaa bakteerin aiheuttaman hajoamisen alkaneen jo, eikö? Ei niin voi olla. Keskikesälläkin se kestäisi ainakin 30 tuntia - eikö? - kuolonkankeuden hävitäkseen täysin."

"Järjestetyssä tilanteessa se veisi 36 tuntia kesäaikaan, 3-7 päivää talvella ja 60 tuntia säässä, joka meillä on nyt. Niin oppikirja sanoo", Shion vastasi laskiessaan katseensa Safun kasvoilta ja siemaistessaan teekupistaan. Hän oli alakuloinen. Ja väsynyt.

"Aiheuttiko turvallisuusvirasto sinulle vaikeuksia?" Safu vilkuili pojan kasvoja. Tytön lyhyeksi leikatut hiukset kehystivät hänen herkkiä kasvojaan ja suuria silmiään, jotka antoivat hänelle mysteerisen, androgyynin kaltaisen vetovoiman. Safu oli ollut myös parhaiten sijoittuneiden joukossa älykkyydessä kaksivuotiaiden kokeissa. Hän oli ollut yksi useista luokkatovereista, joiden kanssa Shion opiskeli samassa koulussa kymmenenvuotiaaksi asti. Ja parhaillaan, kuudentoista ikäisenä, hän oli ainoa, jonka kanssa Shionilla oli läheinen suhde. Safu erikoistui psykologiaan, ja hänet oli järjestetty lähtemään pian vaihtoon toiseen kaupunkiin.

"Se oli epäluonnollinen kuolema kaiken kaikkiaan, heidän täytyi olla epäluuloisia. He luultavasti kuulustelivat sinua piinaavan kauan sen vuoksi, eivätkö vain?"

Safu, jollainen Shion tiesi hänen olevan luokassa, oli pieni ja hiljainen tyttö. Hän oli luultavasti yhä samanlainen labrassa. Mutta kun hän oli kahden Shionin kanssa, Safu hymyili usein, söi hyvin ja rentoutti muodollista sävyään. Shion kulautti teensä ja pudisti hitaasti päätään.

"Nah, se ei ollut niin paha, mitä luulin." Totta puhuen turvallisuusviraston kuulustelu oli ollut yllättävän lyhyt. He vain takavarikoivat datan, jonka Sampo oli tallentanut ruumiista ja vaativat kummankin heistä selittämään tilanteen. Virkailija oli puhunut terävästi, kun sai tietää Shionin osoitteen sijaitsevan vanhan kaupungin alueella, lähellä länsilohkoa, mutta Shion oli tottunut sellaiseen kohteluun eikä välittänyt siitä.

"Miksi sitten näytät niin masentuneelta siitä? Olet juuri nyt täydellinen esimerkki vaikeuksissa olevasta nuoresta miehestä."

"Se... vain ei tunnu oikealta."

"Kuolonkankeus ja sen leviämisaika?"

"Niin. Sanoit sen itsekin, Safu. Se ei ole mahdollista. Olet oikeassa. Sen hetkinen tila ei ollut sellainen, joka olisi voinut kiihdyttää kuolonkankeutta ja sen laajenemista niin laajalle."

"Tarkoitatko, ettei ollut ehtoa lämpötilan tai kosteuden suhteen vai jotain muuta ulkoista vaikutetta? Et voi tietää ennen kuin suoritat ruumiinavauksen, jospa sitä kiihdytti sisäinen vaikutus."

"Sisäinen vaikutus vai... kuten mikä?"

"Esimerkiksi, jos se henkilö oli erittäin heikkokuntoinen, hän ei jähmettyisi niin paljoa, eikä se kestäisi niin kauaa. Fosforimyrkytyksen saaneilla tai vauvoilla se on lähes olematonta..."

"Hän ei varmasti ollut vauva, sen voin sanoa."

Safu niiskaisi närkästyneenä ja mulkoili Shionia.

"Se oli esimerkki. Olet yhtä sarkastinen kuin aina, etkö olekin? Se ei ole muuttunut laisinkaan. Mutta luulenpa, ettemme voi tehdä paljoakaan sen eteen, jos meillä ei ole yhtään materiaalia."

"Joo..." Shion nyökkäsi epämääräisesti ja puri ajatuksissaan alahuultaan. Data, oppikirjat, käsikirjat... oli aikoja, kun niistä tuli täysin hyödyttömiä. Minkä hän kerran uskoi olevan niin varmaa ja ehdotonta, kumottaisiinkin vaikka kuinka helposti, ja murenisi hänen edessään. Hän koki sen neljä vuotta sitten.

JATKUU: OSA B